Cheeman saapui Pohjois-Irakista Turkin ja Venäjän kautta Suomeen vuonna 1992, kun hänelle oli järjestetty avioliitto maahan jo aiemmin sotaa paenneen vanhemman miehen kanssa.
– Nuorelle tytölle oli kova paikka muuttaa uuteen maahan osaamatta kieltä ja tuntematta kulttuuria. Silloin ei ollut tarjolla maahanmuuttopalvelua, vaan opettelin suomea ja suomalaista arkea perheen ja kirkon kautta saamieni ystävien avulla.
Cheeman haaveili saavansa Suomessa toisenlaisen elämän kuin Irakissa oli mahdollista. Hän halusi opiskella, tehdä töitä ja edetä uralla. Pian Cheeman kuitenkin sai huomata, että hänen paikkansa tulisi avioliitossa olemaan kotona, jotakuinkin nyrkin ja hellan välissä. Kolme ensimmäistä lasta syntyivät heti naimisiinmenon jälkeisinä vuosina, ja Cheeman hoiti heitä kotona.
Pian mies alkoi osoittaa merkkejä radikalisoitumisesta. Cheeman ei saanutkaan elää vapaasti, kuten oli toivonut.
– En voinutkaan mennä kouluun tai töihin, vaan minun oli oltava kotona. Silloin alkoi myös väkivalta, Cheeman kertoo.
Cheeman pakeni väkivaltaista suhdetta Norjaan sukulaistensa luo. Samalla hän kuitenkin joutui jättämään lapset jälkeensä Suomeen, koska heidän ottamisensa mukaan oli tilanteessa mahdotonta. Cheeman kuitenkin ikävöi lapsiaan niin paljon, että hänen oli pakko palata takaisin.
– Jouduin alistumaan, vaikka tiesin, ettei se elämä ollut minua varten. Halusin edelleen tehdä muutakin kuin vauvoja ja kotitöitä, mutten voinut elää ilman lapsiani, hän muistelee.
Lopulta vuonna 2004 Cheeman keräsi rohkeutensa ja haki avioeroa, vaikkei hänellä ollut tietoa, miten selviäisi kouluttamattomana yksinhuoltajana. Saadakseen leivän pöytään hän työskenteli kahviloissa ja alkoi saada toimeksiantoja myös tulkkina. Hän haaveili myös opiskelusta.